Gdanskissa vaihdettiin sen
verran
valuuttaa että se riittäisi maan läpiajoon
(> 600
km), polttoaineeseen ja muutamiin aterioihin.
Sama operaatio
tehtiin
muillakin rajoilla heti
passintarkastuksen jälkeen, yleensä seuraavan maan
puolella
sijaitsevalla vaihtopaikalla kelpuutettiin myös edellisen maan
valuutta, mikäli siitä jouti
päästä eroon.
Kurssit tuskin olivat parhaat mahdolliset, joten
vähän
suurempia summia saatettiin vaihtaa myös matkan
edetessä sillä useat hotellit kelpuuttivat mukanamme
olleita
matkashekkejä. Yleensä meillä oli mukana
käteisenä
jonkin verran
taaloja ja D-markkoja ikäänkuin pienenä
hätävarakassana, kunkin kohdemaan oman valuutan
lisäksi.
Passiini ilmestyi tällaiset viisumi-
ja ajoneuvomerkinnät.
Puolan läpiajo yhdellä
heitolla ei ajoturvallisuussyistä ollut mahdollista vaikka
tiestö sinänsä kelpasi
kaksipyöräisten
käyttöön hyvin. Liikenne ei
vielä
silloin ollut sen kummempaa kuin muuallakaan
niin sanotuilla itäpuolella,
ajokaluston yleinen laatu takasi sen.
Paljon oli hevosia, rattaita ja
muita
maatalouden tarvitsemia välineitä
tiestöllä ja sen
vieressä, mikä oli syytä huomioida etenkin
kohtaamis ja ohitusvaiheessa.
Mp:t
herättivät vielä hieman huomiota
paikallisten ihmisten
joukossa. Tuohon aikaan ei ollut paikallisilla mitään
syytä yrittää lähteä
autoineen kilpailemaan
esimerkiksi kaksipyöräisten kanssa - ajaminen oli
siis
siinä mielessä varsin
rauhallista
ja turvallista.
Jäimme illan tullessa erääseen matkalla vastaan
tulleeseen
majoitukseen joka
oli helpommin sanottu kuin tehty, sinne kun ei
ulkomaalainen majoittuja olisi saanut lainkaan mennä
.
Kaikesta huolimatta saimme
neuvoteltua
itsellemme mökin sopivaa ulkomaanvaluuttaa oli
riittävästi mukana ja tapasimme
muuan Suomessakin käyneen lentopallovalmentajan illan
kähmyssä, jolloin kourallinen "
SZS Wroclaw"-seuran
paperitarroja ja muutama sikäläinen poltettu
keramiikkapurkki saivat meistä uudet omistajat.
Purkki oli laadultaan erinomainen ja palvelee edelleen vuonna 2025.
Mökin rapuilla kartan kimpussa
Irma ja
Kari.
© Antti
Erityisesti mieleen jäi ohitsemme kolkutellut höyryjuna
matkustajavaunuineen, jollaisia ei muualla enää kovin usein
vastaan tullut. Toinen mieleen jäänyt yksityiskohta oli parin
miehen käsivoimin lapioima pitkä, vielä työn alla
ollut ojalinja tien vieressä; työnsä jälki oli
suorastaan komeata katsottavaa käytössään olleilla
apuvälineillä.
Alkuun
Puolan ja Tsekkoslovakian
rajalla
päätimme tuhlata loput zlotyt yhdessä
Jelenia Goran
keskustan ravintolassa, jotta Puolan puoleisella raja-asemalla ei
mahdollisesti kysyttäessä tarvitsisi
selitellä
miksi meillä oli yllättäen enemmän
rahaa maasta
lähtiessämme kuin sinne saapuessamme.
Kuvassa
näkyy hyvin sen hetken viritys etukatteen
pleksissä, hain katteen pleksin sillä
optimikorkeutta
jolla melutaso
Arai-kypäräni
sisällä olisi pienimmillään
eikä takana istuvalla Irmalla
päässään oleva
Nolan
pyörisi pahasti päässä nopeuksien
noustua
ylemmäs.
Pieni sade- ja tuulensuojauskyky oli myös
toivomuslistalla.
© Antti
Muuten meni ravintolassa kaikki hyvin mutta kukaan
meistä ei
tajunnut
höykäisen
pölähtävää ruokalistasta.
Siispä tuumasta toimeen eli kaikille neljälle
tilattiin
kylmästi hymyillen kalleinta mitä listalta
löytyy.
Muuten hyvä, mutta tarjoilija kieltäytyi
tuomasta
niitä.
Asiaa aikamme selviteltyämme
pääsimme
käsitykseen siitä, että yksi annos
sisälsi kilon
lihaa ollen tarkoitettu neljän henkilön
ruokkimiseen.
Hyvin riitti se yksikin saatu annos porukallemme.
Eikä rajallakaan
kysytty mitään yöpymisestä
eikä matkashekin
lunastamisesta johtuneista
"ylimääräisistä"
zlotyista.
Pysähdyimme jonkun kerran
tällaisissakin pikaruokapaikoissa.
Kun otti
samaa makkaraa, perunaa ja leipää kuin paikallinenkin
väestö, niin aivan hyvää vatsan
täytettä
se oli.
Saksalla olisi pärjännyt huomattavasti
paremmin kuin
englannilla, samoin niiden tavallistenkin luottokorttien
käyttökelpoisuudessa
oli kuulema tiettyjä hankaluuksia ilmennyt varsinkin
pienemmissä paikoissa.
Rajan ylityksessä ei ollut mitään
ongelmia,
etukatteen
pleksissä ollut Suomen lippu auttoi osaltaan rajapuomeilla
eikä passiemme sisältöön
aina paneuduttu
erityisen tarkasti. Joskus sai pitää
kypäränkin
päässään. Sivu-, tankki- ja
perälaukkujen
sisältöjä tutkittiin todella harvoin.
Rajalta
edelleen Prahan suuntaan jatkunut tie oli sekin hienon
näköisen vuoristoisen maiseman
ympäröimä.
Alkuun
Tsekkoslovakia
Praha oli todella hieno
paikka! Vaikutelma senkun vahvistui mitä enemmän
siellä
kierreltiin.
Prahan esikaupunkialueella menimme jonkun yksityistalon
pihamajoitukseen telttoinemme,
mistä oli helppo jatkaa ratikalla tai bussilla keskustaan.
Lähistöllä oli parkissa saksalainen
linja-auto
peräkärryineen: etuauto oli ajettaessa
täynnä
porukkaa ja takavaunu täynnä
päällekkäisiä, pitkulaisia
makuuloosheja
yöpymistä varten. Huiman, mutta ilmeisen suositun
näköinen systeemi, joita taisi
näkyä aikoinaan
Suomessakin.
Onneksemme meillä oli oppaana Antin ja Immun tuntema
opiskelija, joka
osasi
kierrättää juuri niissä
parhaimmissa paikoissa eri
puolilla kaupunkia.
©
Antti
Onpa ollut tuohon maailmanaikaan ihmisten pituus melkoisen paljon
nykyistä lyhyempi tai sitten nuo oviaukot on jostain muusta
syystä tehty erittäin mataliksi. Se samalla
mäellä
sijaitsevan suuren kirkon takaoven ovenkahva/kolkutin oli
kyllä
aika ronskin näköinen vehje, kun sen
käänsi
ylösalaisin ja katsoi tarkemmin.
Svejkin mainitsemassa ravintolassa poikettiin tietysti (
U Kalisha eli
Pikari).
Sieltä sai
paikallista olutta vaikka omaan muutaman litran vetoiseen
maitopeilariin, kuten omin silmin nähtiin. Kävimme
myöhemmin myös keskustassa maan alle sijoitetussa ja
paikallisten suosimassa ravintolassa, jonka annokset olivat laadultaan
sellaisia että ihan heti ei parempaa ole
mistään
eteen
saatu. Sinne emme omin neuvoin olisi mitenkään
osanneet,
onneksi oppaamme tunsi reitin.
Tasku- tai muiden varkaiden kanssa emme Prahassa joutuneet tekemisiin.
Niiden sijaan Brnoon vievällä moottoritiellä
meille
tarjottiin poliisin toimesta monien muiden mallin mukaisesti
täysin aiheetonta pikavoittoa; meillä oli mukamas
liikaa
ajonopeutta, vaikka olimme koko ajan sumpussa paikallisen rekan takana
emmekä päässeet sen ohi.
Emme valitettavasti ymmärtäneet
pätkääkään
mitään muita kieliä
kuin suomi, johon syynä ole se että olisimme muuten
joutuneet
ajamaan satakunta kilometriä edestakaisin
lähimpään
pankkiin saadaksemme riittävästi
käteistä sakkojen
maksuun ja passimme sen myötä takaisin. Poliisi
seisotti
meitä noin varttitunnin tien vieressä ennen kuin
pokka eli
bisnes petti ja
hän
läväytti passit takaisin käteen,
sekä käski
ilmeisen suorin sanoin häipymään muualle.
Ja
eikun
seuraavaa isoa mustaa ulkomaalaista Mersua, Bemaria, Audia, motoristia, .. rahastamaan.
Itävalta
Wienissa pidettiin
leirintäalueella parin päivän tauko mopojen
ja
henkilöiden huollon merkeissä. Huoltoasemalta
löytyi
erittäin tehokkaita mp-puhdistusaineita melkein kuin
ruiskupulloon kaadettua geeliä, olisipa sellaisia saanut
kotoakin.
Guzzin takajousiakin tiukkailtiin muun muassa
retkeilykäyttöön suunniteltujen
jousilukkohihnojen
avulla, mikä helpotti
Konin
valmistamien takaiskareiden jousien
säätämistä
kummasti.
Wieniin pitää mennä joskus paremmalla ajalla
muutamaksi
päiväksi, tälläkin reissulla se
jäi puhtaasti
statistin rooliin. Ja Irman kanssa mentiinkin, heti
keväällä 2022.
Alkuun
Unkari
Budapest oli hyvä paikka
myös, etenkin kun sen metrolla pääsi
erinomaisen hyvin
paikasta toiseen. Menimme majoitukseen hieman
ylempänä
rinteessä olevan yksityistalon pihalle, joka oli aivan
yhtä
hyvä vaihtoehto kuin Prahan vastaava pihamajoitus.
Ravintoloissa oli syytä seurata paikallisten
esimerkkiä eli
mennä sinne missä he itse kävivät
ja
pitää aina tarkkaa huolta siitä,
että tilattu annos
hintoineen varmasti löytyi ruokalistalta. Muussa tapauksessa
sen
hinta saattoi hypätä laskutusvaiheessa pilviin.
Toinenkin varoituksen sananen: pysähdyimme
eräässä
pienemmässä kylässä pika-aterialle
eli otimme
tarjolla olevan lautasellisen paksua
Gulash-keittoa
leivänpaloineen ja muine lisukkeineen. Se oli kerrassaan
erinomaista ja vahvaa maultaan, mutta tilanne muuttui ratkaisevasti
huonompaan suuntaan kun tuli aika vetää
kypärä
takaisin päähän: Jestas mikä
käry hiipi
kypärän sisäpuolelle!
Oma hengitys haisi
siihen malliin
että visiirin sisäpinnan huurtuminen olisi ollut
pieni
ongelma vaikkapa silmistä valuvaan veteen verrattuna. Tuskin
se
visiiri olisi edes huurtunut, luulen.
Yleisten vessojen kanssa sai olla sikäli varuillaan
että
vessanhoitajalle pystyi antamaan lähtiessään
jonkun
kolikon eteisen lautaselle. Kerran ainoa käteinen raha
taskuissani
oli joku suomalainen pikkukolikko, josta vastaanottaja ei varsinaisesti
kiitellyt jätettyäni sen paikallisen rahan puutteessa
hänellä olleelle lautaselle. Sen jälkeen
vastaavaa
korvien punoitusta aiheuttanutta virhettä ei
enää
tapahtunut.
Joen rannoilla oli useita taiteilijoita
piirtämässä
halukkaista ohikulkijoista hiili- ja muita piirroksia, osa
karikatyyreja ja loput enemmän tai vähemmän
mallin
mukaisia.
Jatkoimme Balatonin kautta suoraan kohti Rijekaa ja siellä
ajettavaa RR-kisaa. Zagrebista sinne vievä tie (E65) oli
todella
mielenkiintoinen, varsinkin kun se oli täynnä autoja
ja
vähintäänkin luupäisiä
mp-kuskeja samaan
suuntaan menossa -
ei
muuta kuin
arvelematta ohi vaan JOKA paikassa,
näkipä sitten
eteensä eli ei. Näimme läheltä kun
pari nopeasti
jonoa ohitellutta paikallista autoa kolaroi
keskenään,
onneksi silloin ei liian lähellä ollut muita.
Jugoslavia
Rijekan kaupungin
yläpuolella sijaitsevan kisapaikan
45 astetta
22"50,70' N ja 14 astetta 30"39,77' E
viereisellä leirintäalueella oli illalla taas
normaalit moponhuudatuskisat.
Käytimme (harrastelijamaista) Antin kanssa mopomme ensin
lämpimiksi ja vasta sitten lyhennetty 4-1-putkeni sai
päästää pahat
äänensä ulos: vaimeita
taputuksia ja
paha mulkaisu naisväeltämme. Kun Antti
karjautti Guzziaan niin ympäriltä kuului muun
muassa "
Maestro!"
ja muita vastaavia huutoja ihan lähimaastoa lukuun
ottamatta.
"Lapsi on terve kun se.."
Leirintäalue oli
käytännössä radan
koilliskulmalla oleva pienten puskien halkoma niitty ja joku
eläinsuojan näköinen rakennus, ei juuri
muuta kuten lähetetystä
postikortistakin
näkyy. Suihkun virkaa toimitti parin tuuman paksuinen musta
muoviputki
suoraan paikallisesta kaivosta. Tehokasta ja toimivaa eikä
vettä varmasti kulutettu turhaan suihkutteluun.
Imatralaisia pikkuluokkien kuskeja näkyi olevan
edelleen
mukana taiston tiimellyksessä
Rijekan alapuolella Opatiassa leirintäalueella meni muuten
hyvin, mutta asfaltti oli
hirvittävän liukasta vähänkin
kastuneena. Emme
itse kaatuneet, mutta ei se kaukanakaan ollut. Yhdellä ohi
menneellä pyöräkunnalla ei ollut
yhtä hyvä
tuuri.
Kuuman päivän kunniaksi paikallinen 75-volttinen
tumma rommipullo
otti ja pamahti halki toisessa teltoistamme (A&I), jota sitten
tuuletettiinkin hartaasti illan mittaan. Karsea käry! Se oli
myös sisäisesti nautittuna melkoisen vahvaa ainetta,
josta
saatiin
viitteitä seuraavana aamuna leirintäalueen
naapuritelttalaisten happamien mulkaisujen
muodossa.
Tulikohan hymyiltyä liikaa
ääneen tai muuta vastaavaa, toisaalta lienee parempi
ettei
asia tullut tarkemmin puheeksi heidän kanssaan..
Alkuun
Italia
Gardalla sen
eteläpäässä Sirmionen juuressa
olevalla
leirintäalueella
poltettiin pari päivää
henkilökohtaista pintanahkaa
sekä rannalla, että osin
polkuveneessäkin.
Antin
mieltymys katkeroihin kävi leirintäalueen kaupassa
ilmi
katseen pyyhkäistyä sopivaa hyllyä,
eipä silti
etteikö yksi kylmä punainen juoma lasin pohjalla
kelvannut
meille muillekin.
Illan mittaan tutkittiin edelleen karttoja
ja mukana ollutta kansainvälistä
kokoontumisajokalenteria, olisiko ollut
Touringin kalenteri jo
silloinkin matkassa. Parin sadan kilometrin
päässä
oleva
Stresa näytti aikataulullisesti sopivalta
paikalta eli sinne lähdettiin seuraavaksi.
Stresan mp-kokoontuminen oli sijoitettuna SP39:n ja SP41:n
varrella, Gignesen kylän yläpuolella
lähimaastossa. Siellä satoi sen
verran, että
telttapaikan
valinta piti hoitaa huolella. Leiripaikka oli kaupungin ja
lähikylien yläpuolella rinteessä, kuten alla
olevasta
kuvasta näkyy.
Se on tuo ensimmäinen
telttakokonaisuus ylimpänä vasemmalla tien ja
sisääntuloreitin vieressä,
joka kuului meille.
Maisemiltaan Stresan ympäristö oli jo esimakua
pohjoisempana
olevien Alppien pinnanmuodoista.
Ei ollenkaan paha näky
silmille!
Olimme lepäilemässä
teltassamme tihkusateen
pyyhkiessä maisemaa, kun paikalle saapui kotimaisessa
rekisterissä oleva
Gold
Wing
ja toinen pienempi pyörä nainen sekä
nuorehko
tyttö
kyydissään.
Heitin heille sitä normaalia kevyttä
motoristihuulta
sateensuojasta
teltastamme, mutta vastaanotosta päätellen se ei
saavuttanut kovinkaan suurta suosiota etenkään
ensiksi
mainitun kulkuvälineen omistajan suunnassa.
WTF?
Homma selvisi parin päivän
kuluessa, tapasin silloin ensimmäistä kertaa sen
Arskan
joka oli niittänyt enemmänkin mainetta vuosien
varrella.
Opimme
hyvin lyhyen ajan
kuluessa yhden lauseen verran Italiaa: "
Vino, Birra, Grappa si,
Finlandese stupido!",
kun sitä hoettiin hamaan
kyllästymiseen saakka. Paikallisen karateseuran
järkkäriporukan hän sai
onnekseen rauhoittumaan
heittämällä heille
Winginsä avaimet
koeajoja
varten.
Tyhjä
Pernod-pullo ei
enää ollut yläkolmion telineessään.
Matkaseuralaisiaan kävi suoraan sanottuna sääliksi.
Söimme leirialueen
lähimmässä kylässä
maailmakaikkeuden parasta
tonnikalapizzaa.
Mielenkiintoista hyvin huomaamattoman pizzerian ruokalistalla oli se,
että
tiettyjä annoksia tarjottiin vain tiettyinä
viikonpäivinä eli samanlaisen pizzan tilaaminen
seuraavana
päivänä ei enää
onnistunut, valitettavasti.
Pisimmän ajetun matkan palkinnon voitti se Kuopion
suunnasta
tullut
kaveri, joka
ilmoittautui alueelle viimeisen päivän aamuna.
Hyvä ja
kenties vähän kuivempi majoitusstrategia sekin,
ainakin meihin verrattuna.
© Irma
Me jäimme ajetussa matkassa toisiksi; onneksi, sillä
palkinnon koko voi aiheuttaa äkkiä kuljetusongelmia
ellei
sitä saa puretuksi - tuokaan pokaali ei ilman purkamista olisi
sopinut sivu- tai tankkilaukkuun.
Suzukin kaasareissa oli, bensaletkussa olleesta helposti tukkeutumattomasta metallirakenteisesta suodattimesta
huolimatta ollut jotain
ylimääräistä
sitkeää mönjää
tänne saakka, niinpä
vasta seuraavilla moottoritieosuuksilla (A8 ja A9 Comon suuntaan) mp:n
maksiminopeus nousi yht'äkkiä takaisin normaaliin
huippuunsa.
Pitkästä aikaa, matkatavaroista ja kahden hengen kuormasta
huolimatta nopeusmittarin viisari valahti taas sentin-pari
mittaritaulun
nopeusasteikon ulkopuolelle, alareunan merkkivalojen
päälle. Siinä vaiheessa Guzzi jäi
moottoritiellä ensimmäisen kerran reilusti
perän
pitäjäksi.
Vuoden 1983 Suzuki GSX-1100 ESD mallia Kypros Katanan 111-heppaisella
(?) koneella oli ehdottomasti nopein kaikista pyöristäni
joskaan ei ajettavuudeltaan paras eikä varsinkaan taloudellisin..
Muuan Imatralainen mp-huolto puhdisti kerran sen
kaasarit
keväthuollon yhteydessä laittamalla niihin
bensaseosta, jossa
oli puolisen litraa bensaa ja korkillinen jotain kaasuttimien
puhdistusainetta. Kone käynnistettiin siksi ajaksi
että seos
täytti kaasuttimet, päälle odotusta noin varttitunti ja
kone käynnistettiin uudelleen => molemmista
pakoputkista
lensi ulos "pitkä, musta likatanko" ja homma oli
siinä.. Aina
seuraavaan kattilakiven ja muun moskan poistokertaan saakka. Ehkä
bensatankin sisäpinnaltakin alkoi irtoamaan jotain
hienojakoisempaa.
Guzzi-pyhätöstä Mandellosta haettiin
vielä varaosia
ja sitten olikin aika lähteä kotimatkalle ensin
Alppien yli
(Sondrio (yöpaikka) - Ronzone - Bolzano) ja edelleen Brenneron
solan kautta Itävaltaan
.
Alkuun
Itävalta
Vähän
ennen Innsbrukia
nautittiin viimeinen sikäläinen "
Bratwurst mit
kartoffelsalad
mit Apfelstruhel und mineralwatter"-annos
muistin virkistämiseksi, sitten matka jatkui Innsbrukin ohi
Mittenwaldiin.
Sen leirintäalueelta näki hyvin
viereisille
vuorille,
joilla illemmalla ja yöllä vilkkui suuri
määrä
taskulamppuja, mikä lie
vuoristojääkärien yösuunnistus tai
muu harjoitus
siellä ollutkaan menossa.
Saksa
Mittenwaldista ajettiin seuraavana aamuna Munchenin keskustassa
olevalle leirintäalueelle jostain mainoslehtisestä tai
kaupunkikartasta repäistyn sivun avulla; leiriin josta oli
erittäin hyvät kulkuyhteydet ympäröivään
kaupunkiin.
Siellä näin ensimmäisen kerran myös niitä
makuupussin kokoisia yhden henkilön telttoja, joissa
yöpyminen vaatii epäilemättä jonkinlaista
harjaantumista, jonglöörin vikaa ja
seurapiirirakkoa. Tai tiiviin pullon. Polkupyöräretkeläisten varuste.
Iltapäivällä poikettiin kaupungilla
moottoripyörätarvike- ja tavallisissa kaupoissa. Ostin
tarrakiinnitteisen "
Hein Gericke"
-munuaisvyön, joka osoittautui hyväksi ostokseksi
lämmittäessään mukavasti selkää sitä
samalla tukiessaan) sekä "
Canon MC"
-kinofilmikameran, jonka verottomuus piti olla sillä selvä.
Paitsi että ensin piti käydä johonkin paperiin hakemassa
jotain maastalähtöleimaa vastaava merkintä Travemunden
tullista vajaan 800 km:n päästä ja vasta sen avulla
nostaa verojen osuus kaupan kassasta.
Olisi sen kai saanut postitsekin, mutta jäipä hoitamatta summan pienuudesta johtuen.
Lyypekistä etsittiin paikallinen Suzuki-liike, josta ostimme
jotain mopon kulutusosia sekä uuden takarenkaan. Muuten se
tosihalvan
renkaan hankinta Lyypekistä meni hyvin, mutta sen
kiinnittäminen pyörään osoittautui niin hankalaksi
hommaksi että Irma joutui pitämään sitä
hartioidensa ympärillä koko loppumatkan ajan.
Se oli kypärä päässä kahden henkilön ja
matkatavaroiden kuormalla helpommin sanottu kuin tehty: takana ollut
perälaukku vei aika paljon tilaa hänen selkänsä
takaa, jonka vuoksi Irman istuma-asentokaan ei ollut kovinkaan
kehuttava viimeisten 250 kilometrin matkan ajan.
Päästyämme Imatralle
olin aistivinani että toista kertaa tuollainen kuljetustemppu ei enää onnistu ;-)
Finnjetin ruuman yleisilmeestä päätellen käyttöaikaa oli kasaantunut sillekin jo jonkin verran.
© Antti
Kokonaisajomatka
oli noin 4 500 kilometriä.
Kari
© Antti
© Immu
©
Immu